No niin, nyt ”se” on sitten käynnissä. Itseasiassa ”se” on ollut käynnissä jo muutaman viikon, mutta kiireiden ja sekavuuden takia ei ole täällä tullut mitään kuulumisia päiviteltyä. Noh, onko tuo iso Yy-Oo ollut kaiken odottamisen ja tähtäämisen väärtti? Vastaus on helppo, simppeli ja nopeasti annettu: kyllä. Viimeisten muutaman viikon aikana elämä ja ajattelu on kokenut sellaisen mullistuksen että on vaikea pukea sanoiksi mitä on tapahtunut. Se tunne kun touhu alkoi ja oma nimi vaan löytyi kaikista listoista ja kaikki oli mukavaa ja mahdollista - se vain oli hyvin puhutteleva hetki itselle.. Ei pysty selittämään tai järjellistään, mutta huomasi että nuo ensimmäiset päivät oli pelannut (niin, eihän tosiaan kukaan tuollaisessa tilanteessa tuollaisena päivänä koskaan spontaanisti käyttäydy, eiku mitäs...) jo päässään niin moneen kertaan, että tuntui kuin olisi ollut unessa noina ensimmäisinä päivinä uusien ihmisten ja haasteiden keskellä.

 

Hehe, palataanpas sinne ensimmäiseen päivään ja niihin tunteisiin kun siellä ensin tiedekunnan yhteisten orientointiopintojen pariin tultiin yhdeksäksi aamulla. Sali oli tyhjä odottaen opiskelijoita, mutta eihän kukaan voi pelata sitä ”jos kokeilen onko tuo ovi auki ja sitten se onkin kiinni ja menetän heti kasvoni ja kaikki sen jälkeinen yliopistoelämä on ihan turhaa kun kaikki muistaa kuitenkin vaan sen kun ovi olikin kiinni kun luulin että se oli auki” -peliä heti itsenäisyyden ensimmäisenä päivänä. Itse saavuin paikalle silloin kun porukkaa oli jo ulkopuolella vaikka kuinka ja päätin vaan seurailla tilannetta huvittuneena. Tämä olikin varsin mukava päätöstä sillä siinä selvisi että ympärillä oli tulevia politiikan opiskelijoita enemmänkin eli heti tutustui uusiin tyyppeihin. Which was nice.

Noh, sen jälkeen oli sitten tämä kuuluisa ”me ollaan vanhempia opiskelijoita ja teidän tutoreita ja nyt kaikki kertoo jotain hauskaa itsestään mutta eihän kukaan keskity mitä ne muut sanoo vaan kaikki ainoastaan hioo omaa juttuaan vuorollaan mahdollisimman hauskaksi ja nokkelaksi eikä ollenkaan tajua että kaikki muutkin tekee samoin joten on aivan sama mitä siinä sanoo” -tilaisuus. Sehän meni ihan hauskasti - mukavia tyyppejä tuntui löytyvän hyvin ja toki ekat viikot ja päivät on muutenkin sitä leppoisinta aikaa, kun jokainen näyttää itsestään vaan niitä parhaita puoliaan. Varmasti piirit pienenee ja junanvaunut himmenee kun aika etenee.

 

Ensimmäinen viikko oli varsin miellyttävä tuossa laitoksessa; ihmisiin tutustumista, bilettämistä, krapula-aamuja ja minigolfia - eli sitä perushöttöä jonka tarkoituksena on tutustuttaa ihmiset toisiinsa.. Alussa oli hetken sellainen fiilis muiden fuksien joukossa että on jotenkin vanhempi tai erillinen siitä pääporukasta iän takia, mutta yllättävän nopeasti tuon on kokonaan unohtanut ja ainakin omasta mielestään sulautunut porukkaan. Jännä tietysti alkaa miettiä miten ne ”intti takana, elämä edessä” / ”lukiosta tulin tänne jäädäkseni” / ”kahden viikon yksinasumisen jälkeen voin päivitellä jos jonkun kotona näyttää siltä miltä normi-opiskelijakämpässä sotkuineen näyttää” -tyypit suhtautuu itseeni. Tuota kun en itse voi tietää – meidän välissä kuitenkin on useita vuosia suurimman osan kanssa (toki joukossa on niitä elämänkoulun kakkosvaiheen pimeää ajoa suorittavia jotka tuonne ovat eksyneet, mutta niistä muutenkin harvempi noissa pippaloissa pyörii). Itse en ainakaan ole tietoisesti liikaa hakenut sellaista ”kyllä minä tiedän” -asennetta olemukseen, ja tunnen olevani osa porukkaa joten varmasti tällainen spekulointi kaikkinensa on turhaa – tuolla ikä tosiaan on vain numeroita.

 

Todella moni asia tuohon opiskelijaelämään liittyen pyörii oman ainejärjestön ympärillä. Kaikki voivat vain arvata mitä seuraa, kun politiikan opiskelijat pääsevät irti harjoittamaan oppimiaan systeemejä virallisessa yhdistyksessä yliopiston sisällä. Kyllä, arvasitte oikein: toimikuntaa, projektia, diibaa ja daabaa kyllästymiseen asti. Byrokratiaa ja vertikaalia johtamista täysin natinki-asioista. Siihen vähän petyin, sellainen tekemisen kulttuuri tuntui ajautuneen suurelta osin pois tuosta kaiken keskeltä – sellainen ”tartutaan toimeen ja tehdään” -meininki, johon itse olen tottunut. Ei asioista pidä tehdä liian vaikeita. Paitsi välillä tuolla tuntuu että pitää. Eipä siinä, ymmärränhän minä ja en tosiaan väitä että yksittäisissä henkilöissä olisi se ongelma – ongelma on enemmänkin meihin istutetuissa toimintamalleissa ja ajatustavoissa siitä miten tuollaisten asioiden pitäisi toimia.

 

Oli kerrassaan hämmentävää ja tuskaista ja huvittavaa kun ensimmäisessä tilaisuudessa alettiin kertoa ainejärjestön työelämäprojektista. Oltiin oltu kolme tuntia yliopistolla ja heti alettiin kertoa mitä pitää tehdä kun aikoo sitten hankkia töitä yliopiston jälkeen / loppupuolella. Tuli samanlainen fiilis kun futispeleissä katsellessa niitä tuulipukuja jotka lähtee katsomosta kymmenen minuuttia etukäteen jotta välttää liikenneruuhkat. Tällainen suomalais-kansallinen tapa lähteä kaikkialta ajoissa jotta on kaikkialla ajoissa. Kokemukset on 80%:sia mutta niitä on paljon... Kun yliopisto kuitenkin on ihmiselossa sellainen ihan omanlaisensa kokemus ja vaihe. Se on täynnä oppimista ja tutkimista, kokemuksia ja ihmissuhteita, loistavia vertaisryhmiä ja harrastuksia. Ei tällaista tilannetta saa enää elämässä toista. Ja nyt jos heti alusta kaiken tekemisen tähtää siihen että työllistyy kunnolla, että se työ on jotenkin kaiken tekemisen perusta jo yliopistossa, niin siinä helposti jää monta kokemusta ikuisesti kokematta koska rationalisoi ajankäyttöä liikaa. Kyllä minä otan selvää sitten kun minua kiinnostaa ja on ajankohtaista, nyt keskityn vaan opiskeluun ja opiskelijaelämään. Tottakai pitää olla jokin tähtäin ja suuri suunnitelma, mutta kyllä alussa voi keskittyä ja vaan nauttia tekemisestä ja tarjonnasta, ei heti tarvitse veren maku suussa painaa putkitutkintoa valmiiksi. Yliopistoelämään kuitenkin kuuluvat ne vallankumouskeskustelut alakuppilassa aivan yhtä olennaisesti kuin kansantaloustieteen peruskurssin massaluennot. Pääasia on löytää itseä miellyttävä yhdistelmä. Näin olen ainakin itse asian pähkäillyt.

 

Jaaha, tarinaa piisaa ja kello tikittää – palaan piakkoin uudestaan muihin havaintoihini ja kokemuksiin mutta toteanpahan vaan vielä että tykkään yliopistosta. Tykkään mennä sinne aamulla ja hengata siellä iltaan asti. Lukea kirjoja, katsella ihmisiä, käydä syömässä tai mikroluokassa. Paikassa on joku sellainen ”sivistyksen henki” joka kiehtoo. Innostaa jatkamaan ja puristamaan.

Meille, yliopistolle ja minulle, on syntymässä hyvä ja hedelmällinen suhde josta toivottavasti tulee molempia edesauttava. No huh huh.

 

Jännittää. Huomenna se sitten sitten alkaa. Suuri WAI-OU. Tuo mystinen seikkailu, jonne ihmiset astuvat sisälle toiveikkaina ja innostuneina putkahtaakseen toisesta päästä pihalle kädessään tietoja ja taitoja erinäisistä asioista. Jotkut eivät koskaan pääse tuohon putkahtamis-vaiheeseen vaan jäävät systeemin sisään nauttimaan antimista. En tiedä vielä kumpaan itse tulen kuulumaan, mutta eipä se liiemmin haittaa. Nyt on tarkoitus mennä ja aloittaa ja nauttia joka hetkestä koska näitä hetkiä on odotettu. Todellakin odotettu.

 

Jännä ajatella että huomenna tutustuu ihmisiin joista ainakin osasta tulee pitkäkestoisia ja hyviä ystäviä, ja joiden naamoja joutuu väkisinkin tulevaisuudessa katselemaan vuodesta toiseen. Noh, ei pidä tuollaisia liikaa miettiä vaan pikemminkin fiilistellä ja nautiskella kaikista ja kaikesta mitä eteen tulee.

 

Opiskeluista sitten jatkossa lisää, nyt päällimmäisenä mielessä on eilinen muutto, täällä tavarapinojen keskellä palloilen ja tuskailen kaikkea tähän liittyvää. Kyseessä siis oli muutto yksiöstä kimppakämppään yhden entisen kämppiksen kaveriksi. Muuton suurimpana pontimena (ooh, tuohan on hienoin sana ikinä!) oli puhtaasti raha - nyt asuinkustannukset ovat satoja euroja vähemmän kuin yksiössä asuessa - mutta kyllä tämä muutenkin on huomattavasti persoonallisempi ja mukavampi paikka kuin edellinen asuntoni, tämä on ihanalla alueella Tuomiokirkon vieressä ja asunnon pohjaratkaisu takaa rauhan ja hiljaisuuden niitä kaivatessa ja kun oma huonekin on yli 20-neliöinen parvekkeineen niin tuntuu oikealta ratkaisulta. Ikkunat avautuvat idylliselle takapihalle ja matka tuonne koulullekin on huomattavasti lyhyempi kuin aiemmin. Muutenkin tykkään tästä kosken itäpuolen keskusta-alueesta vanhahkoine taloineen.

 

Niin, odottavissa tunnelmissa tällä hetkellä. Levylautasella pyörii The Monkees ja kädessä on kahvikuppi. Selän takana on laatikoita ja taas laatikoita, mutta on niitä tänään tullut purettuakin hyvin. Nyt sitten vaan huomista odottamaan!

 

Paljon on ehtinyt tapahtua edellisen blogi-merkinnän jälkeen; monia suuria asioita, suuria tunteita ja isoja askeleita on koettu ja otettu viime viikkojen aikana. Extreme Makeover työtä tekevästä kahdeksastaneljään-duunarista koulukirjoja läpikahlaavaan 24/7 -yliopisto-opiskelijaan on sujunut vauhdikkaan määrätietoisesti...

 

Työt ovat nyt sitten ohi. Melkein vuoden kestänyt viimeisin duunaripätkä päättyi viime viikon perjantaina hiukan haikein fiiliksin. Työ itsessään oli aika ns. paskaduunia, mutta työyhteisö oli mukava ja sitä jääkin kaipaamaan. Viime perjantaina tätä kärsimykseni loppua juhlistettiin ns. päiväkänneillä terassilla auringonpaisteessa ja oli kyllä hauskaa muistella kaikkia kommelluksia. Eipä näistä kommelluksista tässä sen enempää, hehe.

 

Nyt on myös uusi vuokrasopimus allekirjoitettu ja muuttoauto sekä hitosti laatikoita hankittuna ja tähän kaiken päälle tuleekin sitten kivasti tuo pakkailu, kun muutenhan ei tähän elokuun loppuun ole mitään muuta tullutkaan kehitettyä. Ootan kyllä innolla muuttoa – kämppis on kuitenkin vanha tuttu ja asunto on kaikinpuolin passeli itselle. Lähempänä myös yliopistoa ja ns. oikealla puolella tuota kaupungin halkovaa koskea. Hassua että tuolla asialla voi olla merkitystä, mutta kyllä sillä vaan on. Koko elämänsä kun on asunut tietyllä puolella koskea, niin ei ole vaan tuntunut samalta asua täällä toisella puolella nyt tätä viimeisintä vuotta.

 

Tämän viikon alkuosan vietin maalla mummulassa lueskellen ja fiilistellen ja uiskennellen ja tehden kaikkia pikkuhommia (ruohonleikkuu, tikkaiden naputtelu jne). Oli todella mukavaa ja virkistävää saada karistettua kaupungin hässäkät hetkeksi ja pidettyä sellainen ns. nollaushetken ennen syksyn hulinoiden alkamista. Tuli käytyä hyviä keskusteluja ja nähtyä muita sukulaisia ja viihdyttyä tuolla maaseudun rauhassa. Parasta.

 

Kerronpa teille vielä eilisestä.. Eilen tapahtui paljon isoja asioita. Niin, siinä pääpiirteissään eilinen.

 

Ei vaan, eilen kävin sitten teekkarihelvetissä hakemassa opintorekisteriotteen. Tiedättehän - sen paperin jonka avulla ahkera ja päämäärätietoinen opiskelija korvaa ja hyvittää seuraavaan kouluun mennessä vaadittavia opintoja. Noh, minun tapauksessani ei kumpikaan edellämainituista kriteereistä oikein täyty; ei ole ollut liikaa ahkeruutta vuosien varrella eikä liikaa päämäärätietoisuutta. Niinpä tuo mystinen paperilappu muuttui kultareunaisesta taivaslipusta lähes soft embon tasoiseksi pyyhintävälineeksi. Noh, leikki leikkinä ja kaikki opiskelu on plussaa jne, mutta edes tietotekniikan peruskurssia en saa hyväksiluettua yliopistolle koska sen suorittamisesta on liikaa aikaa.

 

Hervannasta palattuani menin yliopistolle ja hankin itselleni kirjastokortin yliopiston kirjastoon. Personal tutor -pariskuntani opasti yo:n tietotekniikan käytössä ja katsottiin heidän kanssa yhdessä kurssitarjontaa ja niinpä eilen sitten ilmoittauduin tenttiin! Menen ensi kuun alussa heti opintojen käynnistyttyä ensimmäiseen kirjatenttiini, kolmen kirjan paketista tentin kaksi kirjaa (Graham Meikle – Future Active, Pertti Lappalainen – Poliittisen tyylin taito) ja yhden käyn sitten luentosarjalla korvaamassa.

Hah mitä sanoja; ”kirjatentti”, ”luentosarja”, ”yliopiston kirjasto”. Tämä on nyt totista totta, siellä ollaan sisällä ja vaikka kuinka koko ajan päässä takoo ajatus siitä että joku sanoo ”ei” tai jossain suljetaan edessä ovi niin totuus on että niin ei vaan käy. Olen täysverinen osa tuota yhteisöä ja sen toimintaa ja opiskelua. Tuntuu hyvältä, tätä on odotettu.

 

Maanantaina sitten tietotekniikan pariin, huomenna kavereiden häihin levyjä soittelemaan. Hyvät ajat tulossa, sisäinen hangon keksi hymyilee kuten olettaa saattaa.

 

Over and out.

 

No niin, eli lähtötilannehan on seuraava: pääsin vihdoin neljännellä yrittämällä yliopistoon opiskelemaan valtio-oppia. Tänä vuonna pääseminen tuli hieman puun takaa kun takana oli ainoastaan parin päivän kertaaminen pääsykoekirjan asioista, mutta selvästikin aiempien vuosien ahkera puurtaminen maksoi takaisin tämän vuoden kokeissa – nyt ei vain ollut sellaisia paineita kuin aiempina vuosina. Osoitus taas tuosta kuinka kovin epäreilu karsintasysteemi yliopisto-opiskeluun on käytössä; kerran vuodessa on mahdollisuus neljän tunnin ajan paukuttaa paperille satojen ja satojen tuntien opiskelun tulos – mikäli siinä ei jostain syystä täydellisesti onnistu niin jälleen pitää miettiä mitä seuraava talvena puuhailee.

Noh, nytpä minä sinne sitten pääsin. Olo oli kerrassaan käsittämättömän upea ja mykistynyt silloin, kun tieto itselleni selvisi valinnasta. Vihdoin tuli tunne siitä, että nämä vuosien kikkailut ja odottelut eivät olleet menneet hukkaan. Ne monet unettomat yöt tulevaisuutta miettien ja ne monet kerrat kun katkerana katselee yliopiston rakennuksia tai kun kuuntelee kavereiden juttuja opinnoistaan. Nuo kaikki ovat nyt saaneet täysin uuden merkityksen sisäänpääsyn johdosta.. Toki tiedän että nyt on vasta yksi ovi auennut – vielä en ole saavuttanut yhtään mitään, minulle on vasta annettu yhteiskunnan hyväksyntä sille että voin täysipäiväisesti keskittyä itseäni kiinnostaviin asioihin.

Pääsin aikanaan vuonna 2002 teekkarikouluun ns. soveltuvuuskokeiden kautta. Silloin intin aikaan oli syvällä itsessä käsitys siitä millainen oletin itseni olevan. Tiedättehän - sellainen parikymppinen muka-itsetietoinen nulikka, joka kuvitteli löytäneensä tulevaisuutensa koulun ja alan ja kumppanin ja alkoi leikkiä kotileikkejä muuttaen suoraan lapsuudenkodista high school sweetheartin kanssa yhteen. Kuinka väärässä voi ihminen ollakaan.. Noh, nyt useiden wannade-teekkarileikkien, kaupankassa-vuosien, puhelinvastaaja-pelien, liikennemerkkiasentaja-kesien ja yhden ”ihan vaan piruuttaan ja mielenkiinnosta” sosiaalitoimiston ja työkkärin tiskeillä vietetyn talven jälkeen vihdoin voi todeta että unelmasta on tullut totta. Hauskaa. Mutta myös kovin jännittävää.

En tiedä missä vaiheessa kaikki tapahtui, mutta minusta on tullut aikuinen. Toki ei edelleenkään ole jaloissa pyörimässä vaahtosammuttimen kokoisia äänekkäitä olioita eikä asunnon omistaminen ole ajankohtaista eikä ole vakavaa parisuhdetta eikä autokaan ole hankinnassa - eli noilla mittareilla ei aikuisuutta ole vielä olemassa – mutta silti voin kuvitella että olen aloittamassa opiskeluja täysin eri tilanteesta kuin vaikkapa suoraan kotoaan muuttava itsenäistymisen riittiä harjoittava lukiolaistyttö. Nään ns. kokemukseni positiivisena asiana varsinkin tuolla alalla, siitä ei pääse mihinkään. Ei politiikkaa voi opetella pelkästään kirjoista ja teorioista, on hyvä mikäli on kokemusta miten tämä maailmamme oikeasti toimii. Tai niin ainakin itselleni uskottelen.

No niin, eli tästä tämä lähtee: Eilen kävin katsomassa kaverin kämpästä vapautuvaa huonetta, vuoden yksiöinti loppuu ensi kuun lopussa ja paluu opiskelija-kimppakämppäilyyn on siis edessä! Tänään ilmoitin töissä että lopetan ensi viikon jälkeen, sitten täysillä päin opiskeluja. Kunnon startti kaikkinen sosiaalisine peleineen on siis tarkoitus aloittaa ja pitää täällä matkan varrella kirjaa siitä miltä 27-vuotiaana tuntuu nuo opiskelut aloittaa ja miltä kaikki muukin tuntuu. Miten muiden opiskelijoiden kanssa toimiminen hoituu, millaista lukemista ja pänttäämistä menestyminen vaati, miten suoraan täyspäiväisestä työviikkoilusta saa taloudellisesti ja henkisesti siirryttyä täyspäiväisen opiskelun kimppuun. Elämme jännittäviä aikoja..

Näkemisiin!