No niin, eli lähtötilannehan on seuraava: pääsin vihdoin neljännellä yrittämällä yliopistoon opiskelemaan valtio-oppia. Tänä vuonna pääseminen tuli hieman puun takaa kun takana oli ainoastaan parin päivän kertaaminen pääsykoekirjan asioista, mutta selvästikin aiempien vuosien ahkera puurtaminen maksoi takaisin tämän vuoden kokeissa – nyt ei vain ollut sellaisia paineita kuin aiempina vuosina. Osoitus taas tuosta kuinka kovin epäreilu karsintasysteemi yliopisto-opiskeluun on käytössä; kerran vuodessa on mahdollisuus neljän tunnin ajan paukuttaa paperille satojen ja satojen tuntien opiskelun tulos – mikäli siinä ei jostain syystä täydellisesti onnistu niin jälleen pitää miettiä mitä seuraava talvena puuhailee.
Noh, nytpä minä sinne sitten pääsin. Olo oli kerrassaan käsittämättömän upea ja mykistynyt silloin, kun tieto itselleni selvisi valinnasta. Vihdoin tuli tunne siitä, että nämä vuosien kikkailut ja odottelut eivät olleet menneet hukkaan. Ne monet unettomat yöt tulevaisuutta miettien ja ne monet kerrat kun katkerana katselee yliopiston rakennuksia tai kun kuuntelee kavereiden juttuja opinnoistaan. Nuo kaikki ovat nyt saaneet täysin uuden merkityksen sisäänpääsyn johdosta.. Toki tiedän että nyt on vasta yksi ovi auennut – vielä en ole saavuttanut yhtään mitään, minulle on vasta annettu yhteiskunnan hyväksyntä sille että voin täysipäiväisesti keskittyä itseäni kiinnostaviin asioihin.
Pääsin aikanaan vuonna 2002 teekkarikouluun ns. soveltuvuuskokeiden kautta. Silloin intin aikaan oli syvällä itsessä käsitys siitä millainen oletin itseni olevan. Tiedättehän - sellainen parikymppinen muka-itsetietoinen nulikka, joka kuvitteli löytäneensä tulevaisuutensa koulun ja alan ja kumppanin ja alkoi leikkiä kotileikkejä muuttaen suoraan lapsuudenkodista high school sweetheartin kanssa yhteen. Kuinka väärässä voi ihminen ollakaan.. Noh, nyt useiden wannade-teekkarileikkien, kaupankassa-vuosien, puhelinvastaaja-pelien, liikennemerkkiasentaja-kesien ja yhden ”ihan vaan piruuttaan ja mielenkiinnosta” sosiaalitoimiston ja työkkärin tiskeillä vietetyn talven jälkeen vihdoin voi todeta että unelmasta on tullut totta. Hauskaa. Mutta myös kovin jännittävää.
En tiedä missä vaiheessa kaikki tapahtui, mutta minusta on tullut aikuinen. Toki ei edelleenkään ole jaloissa pyörimässä vaahtosammuttimen kokoisia äänekkäitä olioita eikä asunnon omistaminen ole ajankohtaista eikä ole vakavaa parisuhdetta eikä autokaan ole hankinnassa - eli noilla mittareilla ei aikuisuutta ole vielä olemassa – mutta silti voin kuvitella että olen aloittamassa opiskeluja täysin eri tilanteesta kuin vaikkapa suoraan kotoaan muuttava itsenäistymisen riittiä harjoittava lukiolaistyttö. Nään ns. kokemukseni positiivisena asiana varsinkin tuolla alalla, siitä ei pääse mihinkään. Ei politiikkaa voi opetella pelkästään kirjoista ja teorioista, on hyvä mikäli on kokemusta miten tämä maailmamme oikeasti toimii. Tai niin ainakin itselleni uskottelen.
No niin, eli tästä tämä lähtee: Eilen kävin katsomassa kaverin kämpästä vapautuvaa huonetta, vuoden yksiöinti loppuu ensi kuun lopussa ja paluu opiskelija-kimppakämppäilyyn on siis edessä! Tänään ilmoitin töissä että lopetan ensi viikon jälkeen, sitten täysillä päin opiskeluja. Kunnon startti kaikkinen sosiaalisine peleineen on siis tarkoitus aloittaa ja pitää täällä matkan varrella kirjaa siitä miltä 27-vuotiaana tuntuu nuo opiskelut aloittaa ja miltä kaikki muukin tuntuu. Miten muiden opiskelijoiden kanssa toimiminen hoituu, millaista lukemista ja pänttäämistä menestyminen vaati, miten suoraan täyspäiväisestä työviikkoilusta saa taloudellisesti ja henkisesti siirryttyä täyspäiväisen opiskelun kimppuun. Elämme jännittäviä aikoja..
Näkemisiin!
