No niin, nyt ”se” on sitten käynnissä. Itseasiassa ”se” on ollut käynnissä jo muutaman viikon, mutta kiireiden ja sekavuuden takia ei ole täällä tullut mitään kuulumisia päiviteltyä. Noh, onko tuo iso Yy-Oo ollut kaiken odottamisen ja tähtäämisen väärtti? Vastaus on helppo, simppeli ja nopeasti annettu: kyllä. Viimeisten muutaman viikon aikana elämä ja ajattelu on kokenut sellaisen mullistuksen että on vaikea pukea sanoiksi mitä on tapahtunut. Se tunne kun touhu alkoi ja oma nimi vaan löytyi kaikista listoista ja kaikki oli mukavaa ja mahdollista - se vain oli hyvin puhutteleva hetki itselle.. Ei pysty selittämään tai järjellistään, mutta huomasi että nuo ensimmäiset päivät oli pelannut (niin, eihän tosiaan kukaan tuollaisessa tilanteessa tuollaisena päivänä koskaan spontaanisti käyttäydy, eiku mitäs...) jo päässään niin moneen kertaan, että tuntui kuin olisi ollut unessa noina ensimmäisinä päivinä uusien ihmisten ja haasteiden keskellä.

 

Hehe, palataanpas sinne ensimmäiseen päivään ja niihin tunteisiin kun siellä ensin tiedekunnan yhteisten orientointiopintojen pariin tultiin yhdeksäksi aamulla. Sali oli tyhjä odottaen opiskelijoita, mutta eihän kukaan voi pelata sitä ”jos kokeilen onko tuo ovi auki ja sitten se onkin kiinni ja menetän heti kasvoni ja kaikki sen jälkeinen yliopistoelämä on ihan turhaa kun kaikki muistaa kuitenkin vaan sen kun ovi olikin kiinni kun luulin että se oli auki” -peliä heti itsenäisyyden ensimmäisenä päivänä. Itse saavuin paikalle silloin kun porukkaa oli jo ulkopuolella vaikka kuinka ja päätin vaan seurailla tilannetta huvittuneena. Tämä olikin varsin mukava päätöstä sillä siinä selvisi että ympärillä oli tulevia politiikan opiskelijoita enemmänkin eli heti tutustui uusiin tyyppeihin. Which was nice.

Noh, sen jälkeen oli sitten tämä kuuluisa ”me ollaan vanhempia opiskelijoita ja teidän tutoreita ja nyt kaikki kertoo jotain hauskaa itsestään mutta eihän kukaan keskity mitä ne muut sanoo vaan kaikki ainoastaan hioo omaa juttuaan vuorollaan mahdollisimman hauskaksi ja nokkelaksi eikä ollenkaan tajua että kaikki muutkin tekee samoin joten on aivan sama mitä siinä sanoo” -tilaisuus. Sehän meni ihan hauskasti - mukavia tyyppejä tuntui löytyvän hyvin ja toki ekat viikot ja päivät on muutenkin sitä leppoisinta aikaa, kun jokainen näyttää itsestään vaan niitä parhaita puoliaan. Varmasti piirit pienenee ja junanvaunut himmenee kun aika etenee.

 

Ensimmäinen viikko oli varsin miellyttävä tuossa laitoksessa; ihmisiin tutustumista, bilettämistä, krapula-aamuja ja minigolfia - eli sitä perushöttöä jonka tarkoituksena on tutustuttaa ihmiset toisiinsa.. Alussa oli hetken sellainen fiilis muiden fuksien joukossa että on jotenkin vanhempi tai erillinen siitä pääporukasta iän takia, mutta yllättävän nopeasti tuon on kokonaan unohtanut ja ainakin omasta mielestään sulautunut porukkaan. Jännä tietysti alkaa miettiä miten ne ”intti takana, elämä edessä” / ”lukiosta tulin tänne jäädäkseni” / ”kahden viikon yksinasumisen jälkeen voin päivitellä jos jonkun kotona näyttää siltä miltä normi-opiskelijakämpässä sotkuineen näyttää” -tyypit suhtautuu itseeni. Tuota kun en itse voi tietää – meidän välissä kuitenkin on useita vuosia suurimman osan kanssa (toki joukossa on niitä elämänkoulun kakkosvaiheen pimeää ajoa suorittavia jotka tuonne ovat eksyneet, mutta niistä muutenkin harvempi noissa pippaloissa pyörii). Itse en ainakaan ole tietoisesti liikaa hakenut sellaista ”kyllä minä tiedän” -asennetta olemukseen, ja tunnen olevani osa porukkaa joten varmasti tällainen spekulointi kaikkinensa on turhaa – tuolla ikä tosiaan on vain numeroita.

 

Todella moni asia tuohon opiskelijaelämään liittyen pyörii oman ainejärjestön ympärillä. Kaikki voivat vain arvata mitä seuraa, kun politiikan opiskelijat pääsevät irti harjoittamaan oppimiaan systeemejä virallisessa yhdistyksessä yliopiston sisällä. Kyllä, arvasitte oikein: toimikuntaa, projektia, diibaa ja daabaa kyllästymiseen asti. Byrokratiaa ja vertikaalia johtamista täysin natinki-asioista. Siihen vähän petyin, sellainen tekemisen kulttuuri tuntui ajautuneen suurelta osin pois tuosta kaiken keskeltä – sellainen ”tartutaan toimeen ja tehdään” -meininki, johon itse olen tottunut. Ei asioista pidä tehdä liian vaikeita. Paitsi välillä tuolla tuntuu että pitää. Eipä siinä, ymmärränhän minä ja en tosiaan väitä että yksittäisissä henkilöissä olisi se ongelma – ongelma on enemmänkin meihin istutetuissa toimintamalleissa ja ajatustavoissa siitä miten tuollaisten asioiden pitäisi toimia.

 

Oli kerrassaan hämmentävää ja tuskaista ja huvittavaa kun ensimmäisessä tilaisuudessa alettiin kertoa ainejärjestön työelämäprojektista. Oltiin oltu kolme tuntia yliopistolla ja heti alettiin kertoa mitä pitää tehdä kun aikoo sitten hankkia töitä yliopiston jälkeen / loppupuolella. Tuli samanlainen fiilis kun futispeleissä katsellessa niitä tuulipukuja jotka lähtee katsomosta kymmenen minuuttia etukäteen jotta välttää liikenneruuhkat. Tällainen suomalais-kansallinen tapa lähteä kaikkialta ajoissa jotta on kaikkialla ajoissa. Kokemukset on 80%:sia mutta niitä on paljon... Kun yliopisto kuitenkin on ihmiselossa sellainen ihan omanlaisensa kokemus ja vaihe. Se on täynnä oppimista ja tutkimista, kokemuksia ja ihmissuhteita, loistavia vertaisryhmiä ja harrastuksia. Ei tällaista tilannetta saa enää elämässä toista. Ja nyt jos heti alusta kaiken tekemisen tähtää siihen että työllistyy kunnolla, että se työ on jotenkin kaiken tekemisen perusta jo yliopistossa, niin siinä helposti jää monta kokemusta ikuisesti kokematta koska rationalisoi ajankäyttöä liikaa. Kyllä minä otan selvää sitten kun minua kiinnostaa ja on ajankohtaista, nyt keskityn vaan opiskeluun ja opiskelijaelämään. Tottakai pitää olla jokin tähtäin ja suuri suunnitelma, mutta kyllä alussa voi keskittyä ja vaan nauttia tekemisestä ja tarjonnasta, ei heti tarvitse veren maku suussa painaa putkitutkintoa valmiiksi. Yliopistoelämään kuitenkin kuuluvat ne vallankumouskeskustelut alakuppilassa aivan yhtä olennaisesti kuin kansantaloustieteen peruskurssin massaluennot. Pääasia on löytää itseä miellyttävä yhdistelmä. Näin olen ainakin itse asian pähkäillyt.

 

Jaaha, tarinaa piisaa ja kello tikittää – palaan piakkoin uudestaan muihin havaintoihini ja kokemuksiin mutta toteanpahan vaan vielä että tykkään yliopistosta. Tykkään mennä sinne aamulla ja hengata siellä iltaan asti. Lukea kirjoja, katsella ihmisiä, käydä syömässä tai mikroluokassa. Paikassa on joku sellainen ”sivistyksen henki” joka kiehtoo. Innostaa jatkamaan ja puristamaan.

Meille, yliopistolle ja minulle, on syntymässä hyvä ja hedelmällinen suhde josta toivottavasti tulee molempia edesauttava. No huh huh.